H. Ahtela alias E. Reuter

Kajaanilainen metsänhoitaja Einar Reuter käytti taiteilijanimeä H. Ahtela. Hän tuli tunnetuksi Helene Schjerfbeckin ymmärtäjänä ja tukijana aikana, jolloin taiteilijatar eli yksinäisenä ja hyljättynä. Tutustuin Ahtelaan toimiessani oululaisen Merikoskikerhon puheenjohtajana 1960-luvun molemmin puolin. Kirjeessään hän vastaa isällisesti tiedusteluuni kannattaisiko Vilho Lammen näyttelyä viedä Tukholmaan. Ahtela antoi ymmärtää, että Lampi oli yliarvostettu. Vieraillessani Ahtelan luona Kajaanissa ymmärsin ettei hänen sydämeensä mahtunut Schjerfbeckin lisäksi muita kotimaisia artisteja. 

Vanha postikortti

Raimo Metsänheimo lähetti minulle kannustinkortin Pariisiin 1953. Olin lähtenyt tyypilliselle suomalaisen taiteilijan toivioretkelle  Pariisiin. Olin ahkeroinut syyskauden Lhoten akatemiassa, ahminut museoita, näyttelyitä, konsertteja ja teattereita siinä määrin, että olin täysin tukossa. Ellei sellaisen paljouden ja laadun edessä muserru, niin ainakin nöyrtyy. En minä ketään knokannut mutta tulin, näin ja voitin sellaista taitotietoa, jota en olisi muualta saanut.

Oulun tuomiokirkko 1950-luvulla.

Meilläkö huono itsetunto?

Kaatosateet yleistyvät. Teen ojia kattovesille. On tehtävä sitä mihin pystyy eikä sitä ole paljon. Vanhuuden määritelmäksi ainakin minun osaltani sopii ettei mistään tahdo tulla mitään, millään ei oikeastaan ole väliäkään ja pienikin ponnistus vaatii levon.
Luin eilen Kalevasta filosofi Timo Airaksisen mielipiteen: "Suomalaisilla on huono itsetunto ja he ovat huono urheilukansa. He eivät välitä paskaakaan urheilusta, vaan haluavat vain menestystä. Se voi olla curlingia tai jääkiekkoa."
Katsoin eilen televisiosta, kuinka jääkiekon MM/puolivälieräottelussa Slovakian joukkue päihitti Canadan ja Suomi USA:n. Varmaan hävinneet eivät pode huonoa itsetuntoa, mutta kyllä he vaikuttivat maansa myyneiltä ja katsomossa heidän kannattajansa itkivät.

Valokuvat: Airi Aalto

DUMARI

Sain pari vuotta sitten Simolta isänpäiväksi  juuri ilmestyneen kirjan Tuomari Nurmiosta. Huomaan palaavani siihen yhä uudelleen. Kirja on niin monitasoinen, laaja ja ajatuksia herättävä ettei sitä yhdeltä istumalta voikaan lukea. Tunnen kirjan tekijöistä Jukka Lindforsin. Teimme yhdessä (tai hän sen teki) koosteen TV-elokuvistani Ylen Elävään arkistoon. Elävä arkisto

Väsynyt, voimaton Eurooppa

Kun seuraa nykyistä väsynyttä ja voimatonta Euroopan taistelua olemassa-olostaan, siunaan itseäni siitä, että olen joskus päässyt kurkistamaan lähes tuhannen vuoden takaiseen eurooppalaisuuteen. Tarkoitan Chartresin katedraalia, joka sijaitsee satakunta kilometria Pariisista lounaaseen. Tämä yksi ainoa goottilaisen rakennustaiteen mestariteos kertoo luovasta voimasta enemmän kuin sata Guggenheimia yhteensä.

Sarjasta toteutumattomat ideat

Hector teki "Trullilaulun" 1975 valmistuneeseen Veikko Vionojan taidetta esittelevään "Maalaismaisema" elokuvaani. Hän ehdotti, että tekisin dokumentin Alpo Jaakolasta minkä teinkin heti seuraavana vuonna. Olisin halunnut tehdä elokuvan Hectorin huimista musiikillisista näkemyksistä, mutta siihen ei TV2 ollut vielä valmis, ei ainakaan minun osaltani. Pohjoisen kiertueellaan Hector kävi meillä juttelemassa asiasta. Hanke kuivui sarjaaan toteutumattomat ideat.
(Edessä Hectorin vieressä Airi sekä kuv.siht. Riitta Virtasalmi. Takana vasemmalta Markus, Eeli ja Simo.
Kuva Jorma Karhunen.)

Saara ja minä

Saara esiintyi ensimmäistä kertaa 1-vuotiaana TV2:lle tekemässäni "Huippukokous mummolassa" elokuvassa. Siinä hän ei laulanut, vaan tarkkaili intensiivisesti kahden vanhemman sekkunsa meininkejä. Kuljetin sittemmin Saaraa hänen soittotunneilleen  fantastisen Olga Maslakin tykö. Saara oppi pienestä pitäen tiukan musiikillisen kurin. Keskustelimme paljon taiteeseen liittyvistä seikoista. Nytkin - ei kauan sitten opastin häntä kehottamalla hankkimaan urheilijan fysiikan ja poliitikon pään kestämään ulkoa päin tulevia iskuja. Vain siten voi säilyttää sisäisen herkkyytensä. Saara on niin aito, että jotkut luulevat hänen teeskentelevän. Videoin aina kun oli mahdollista hänen esityksiään, kuten tämän Saara soittaa 14 vuotiaana Debussyta. Ei tällaista voi teeskennellä.

Mieleen jäävät kuvat

Kuten musiikissa saattaa mieleen painua melodia vaikkapa Beethovenin 9:stä sinfoniasta, maailman taiteen kuvista mieleeni nousee ajoittain  Goyan kauhukuva poikaansa ahmivasta Saturnuksesta (1819). Maalari oli 73 vuotias, sairas ja synkkyyteen vaipunut vapaa-ehtoiseen maanpakoon lähtenyt vanhus. Espanjan sisällissodan kauhujen näkeminen ja kuvaaminen eivät koskaan lähteneet hänen mielestään. Jotenkin tuo mustanpuhuva kuva näyttää sukupolvien välisen taistelun. Vanhuksen kohtalo on tulla nujerretuksi. Hän yrittää epäyoivoisesti tappaa poikansa joutuen lopulta itse tapetuksi.

Mistä "100 kuvaa Oulusta" sai alkunsa?

Taulun alareunassa lukee Sarajevo. Lopettelin 1993 TV-dokumenttien tekemistä. Voimia tuntui riittävän vielä johonkin, mutta mihin? Maalasin kokeeksi isokokoisen taistelutantereen. Panin siihen kirkkaat värit kuin elon korjuuseen tai huvipuistoon. Ihmisiä siinä kuitenkin niitettiin, sillä kertaa Sarajevossa. Käytin aiheeseen piirustusta, jonka olin tehnyt 1966. Silloin nimenä oli Vietnam. Muistin nuoruuteni Oulun. Siitä oli tullut turvapaikkamme talvisodan jälkeen. Mitä jos maalaisinkin sarjan kaupungista, jota rakennettiin ja joka kehittyi kovaa vauhtia. Tästä maalauksesta alkoi "100 kuvaa Oulusta" sarja. Huomasin ennen pitkää tekeväni maalaamalla dokumenttia, historian kuvausta 1900-luvun lopun Oulusta.

Virtuaaliset taidemuseot

Maalatessani vv. 1993-98 Oulukuvien sarjaa, aprikoin etteivät ne suuren kokonsa vuoksi tulisi mahtumaan mihinkään julkisiin museo- tai muihin tiloihin. Eivät ne liioin ole kotien seinätauluja. Mutta ne löysivät heti valmistuttuaan tiensä internettiin ja Oulun kaupungin sivuille. Pian ne omia aikojaan ilmestyivät amerikkalaisen  Figure Painting Links sivustolle. Ruotsalainen taidesivusto liitti lupaani kysymättä kaksi maalaustani suomalaisten klassikkojen keskelle. Sixten's Pictures of Finnish Art. Selaamalla sivustoja löydän nimeni kansainvälisten taiteilijoiden joukosta. Kävipä alkuperäisille töille kuinka hyvänsä, ne ovat löytäneet sijansa virtuaalisessa taidemuseossa.

Omakuvat

Olen maalannut omakuvia silloinkin, kun varsinaiset työni ovat suuntautuneet TV-elokuviin. Omakuvat jäävät itselle. Asettelen niitä joskus rinnakkain nähdäkseni kuluneen ajan. Olen myös ajatellut maalata omakuvia hamaan elämäni loppuun saakka, ainakin yhden per vuosi. Omakuvat syntyvät yksinäisinä hetkinä, kun tuntuu ettei mitään tapahdu.

Tämä omakuva on vlta 1999. Muistan, että Erno Paasilinna tuli niihin aikoihin tapaamaan minua viimeisen kerran yhdessä Antti Tuurin kanssa. Ernolle oli ominaista tinkimättömyys itseään ja sanottavaansa kohtaan, pyrkimys kuvata maailma niin hyvin kuin ikinä ja pysyä rehellisenä näkemälleen. Usein yksinäisyyden hinnalla.

Paras ei voita näissä skaboissa

Saara Aalto oli ennakkosuosikki Voice of Finland laulukilpailuiden finaalissa 20-4-2012. Kanssakilpailijatkin pitivät häntä parhaana laulajana, mutta Saara jäi yleisöäänestyksessä toiseksi. Taidekilpailuiden mekanismi toimii siten, että ensin karsiutuvat heikoimmat, sitten parhaat - keskiverto kilpailija voittaa. Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan.

Kilpailussa ei oikeasti etsitty parasta ääntä eikä laulajaa. Levy-yhtiö haki ja sai sopivimman Suomi-Popin esittäjän. Saara näytti mitä laulaminen ja äänen käyttö kansainvälisellä  tasolla on.

Tapaus Kaurismäki

Olen tavannut Aki Kaurismäen 1987 Sodankylän elokuvapäivillä. Tein festareista dokumentin TV-kakkoselle. Punaiset kengät Sodankylässä Päivät oli saatu edellisvuonna alkuun Sodankylän kunnan ja kulttuurisihteeri Marja Martikaisen sekä elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin toimesta. Seuraavana vuonna kuvaan ilmestyivät Aki Kaurismäki ja Peter von Bagh. Yritin haastatella Kaurismäkeä. Aloitin kysymällä oliko hänen mukaan tulonsa Sodankylän festareille jonkinlainen protesti. Aki huitaisi kädellään mutisten ei me koskaan protestoida ja käveli tiehensä. Sodankylän festareiden kautta sekä Kaurismäki että Bagh loivat kansainvälisen maineensa. Se tapahtui kutsumalla maailmalta kuuluisia elokuvantekijöitä Sodankylään. Bagh on 110 prosenttisesti Kaurismäen elokuvien takana, joten kukaan suomalainen elokuvantekijä ei hevin heittele kapuloita näihin rattaisiin. Kaurismäen elokuvia ei uskalleta kritisoida. Sibelius sanoi ettei hän ole yhtäkään nuottia kirjoittanut humalassa. Kaurismäen elokuvissa haisee olut ja punaviini. Ei niiden seurassa viihdy.
The Guardianissa Kaurismäen antama lausunto, että rikkaat pitäisi tappaa, on vastenmielinen. Taiteilijat ovat paljon kuvanneet sotaa ja väkivaltaa, mutta eivät tietääkseni ole olleet niiden alkuun panijoita.

Reidar ja minä

Rosa Liksom kuvaa romaanissaan "Reitari" tapaamistamme Suomen taideakatemian koulussa Helsingissä seuraavasti: "Mie tykkään maalaamisesta sielä akatemiassa. On tillaa hengittää ko luokkahuohneekki on niin mahottoman korkeat. Katon ko Aalon Eeli maalaa ja aattelen, että tuohan on jo valmis maalari minhuun verrattuna."

  Järjestimme Oulun taiteilijaseura-61:n toimesta näyttelyn taidepäivien yhteyteen 1961. Pyysimme Reidarin töineen vieraaksemme. Olin yhteydessä Reidariin muutenkin monin eri tavoin. Tein 1970-luvulla hänestä dokumenttielokuvan "Reidarin värilliset aistimukset" ja kirjoitin ensimmäisen Reidaria käsittelevän kirjan. Hänellä ei ollut helppoa elää menestyksensä kanssa. Vastavoimat ja ilkeä kritiikki aiheuttivat halun paeta matkoille.  Sähkösanomin hän tervehti ystäviään milloin mistäkin päin maailmaa.

Michael Monroe valmentajana

Tänä iltana "meidän" Markuksentytär Saara kilpailee Voice of Finland kisan finaalipaikoista Michael Monroen valitsemalla 70-luvun rokkibiisillä Barracuda. Saas nähdä pääseekö tyttö jatkoon! Saara on ultrasosiaalista tyyppiä. Koululaisena kiertäessään Kempeleen nuorisokuoron matkassa Baltian kiertueella,  hän sai idean mennä Viroon hoitamaan orpolapsia. Sanoin hänelle ettethän sinä ole kouluttautumassa diakonissaksi vaan muusikoksi. Pysy siinä lestissä jakaen hyvää sanomaa sävelten siivin!

PS. Saara meni jatkoon hurjalla rokkibiisillä. Esitys löytyy Voice of Finland sivuilta.

Inventaario

Kaivoin varastosta esille ja ripustin seinille isoja maalauksiani 18:ta vuoden takaa. Mietin niille kotia, koska minun aikani lähteä lähestyy. Virtuaalisesti työt ovat olleet esillä 14 vuotta 100 KUVAA OULUSTA sivustolla. Minun olisi tehnyt mieli maalata kaikki 100 kuvaa noin suuriksi, mutta niille ei olisi löytynyt sijaa missään. Aika suuria pienemmätkin sarjan maalaukset ovat. Onneksi internet syntyi samoihin aikoihin 1990-luvun lopulla, kun sain sarjani 5 vuoden uurastuksen jälkeen valmiiksi. Markus teki niistä näyttelyn, ensimmäisiä virtuaalitaidenäyttelyitä maailmassa. Kävijöitä laskurin mukaan on tähän mennessä ollut 138484. Myös tähän blogiin riittää kävijöitä kymmenestä eri maasta. Elän kuin erakko tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Jos sähköt sammuvat ja internet kaatuu...

Tätä joutuu kysymään: palaammeko takaisin primitiiviseen aikaan? Ihmiskunta valmistautuu tuhoamaan ja tuhoaakin parast´aikaa itseään. Sodat ovat muuttuneet sisällissodiksi. Voidaan aiheellisesti kysyä, mihin päädytään jos sähköt sammuvat, internet kaatuu, luonnon katastrofit lisääntyvät ja atomisota käynnistyy?

Vanhat kirjat

Vanhat kirjat hyllyssäni muistuttavat minua ajastani Pariisissa 1951-52. Kävelin joka päivä Montparnasselta Montmartrelle läpi Pariisin. Ostin Seinen varrella olevilta vanhojen kirjojen kauppiailta muistoksi teoksia, jotka käsittelivät sitä kulttuuria, jota olin tullut peräämään. Kaksi maailmansotaa olivat muuttaneet Pariisin niin kuin kaiken muunkin oudolla tavalla joksikin muuksi. Nuo kirjat muistuttavat minua menneestä kulttuurista, ajasta joka ei palaa...