Vasily Sesemann

Filosofiset harrastukseni konkretisoituvat yhteistyössä hollantilais-amerikkalaisen kustantajan, Rodopin kanssa. Viipurilaissyntyinen filosofi Vasily Sesemann on saanut kirjasarjoihinsa kansikuvat Viipurissa 1991 ottamistani valokuvista. Yölliset seikkailuni Viipurin kaduilla tuottivat näin hienoa hedelmää. Kun sanon seikkailuni, kuka hyvänsä ymmärtää millaista on vaeltaa kameran kanssa yksin yöllisessä Viipurissa. Se on vain niin ettei ilman riskiä synny mitään.

Järjen käyttö

Sokrates sanoo Kritialle, että jos me omaisimme terveen järjen niin emme "kävisi itse hoitamaan asioita, joista meillä ei ole tietoa, vaan osaisimme valita siihen tarkoitukseen asiantuntijat... sillä tavoin jokainen yksityinen talous tulisi järkevyyden ohjaamana hyvin hoidetuksi ja valtio hyvin hallituksi..." Jos nyt sattuisi käymään niin onnellisesti, että asiantuntijat saisivat hallita ja määrätä asioiden laidan, niin olisivatko he saati valtio onnellisempia ja tulisivatko asiat hoidetuiksi parhain päin? Ei tulisi, päättelee Sokrates. Ilman tietoa hyvästä ja pahasta yksittäisten asioiden osaaminen menettää merkityksensä. Siinä onkin villakoiran ydin, sillä ymmärtääkseen hyvän ja pahan ihmisen pitäisi tietää mitä tietää ja mitä ei tiedä. "Voiko enää kuvitella mitään järjettömämpää..." sillä eihän "kenenkään ole mahdollista omata minkäänlaista tietoa siitä, mitä ei ollenkaan tiedä." Sokrates itsekin on umpikujassa. Hän tunnustaa oppilaalleen Kharmideelle ettei hänellä ole muuta ratkaisua asiaan kuin traakialainen loitsu. Jos Kharmides selviää tiedon etsinnässä ja järjen käytössä ilman sitä, niin Sokratesta saa kutsua pelkäksi suun soittajaksi ja tyhjän tutkijaksi.

Juhani Hakalahti/ Jouni Kesti

Kuluneena kesäkautena Oulun taidemuseo esitteli edesmenneen Juhani Hakalahden töitä sekä laajan kokoelman edelleen maalaavan ja säveltävän Jouni Kestin tuotantoa. Hakalahti opetti aikanaan Kestille kuvataiteen ja Kesti Hakalahdelle lyömäsoitinten hallinnan salaisuuksia. Kesti kunnioittaa opettajaansa näköiskuvalla, joka vakuuttaa oppien  menneen perille. Kun Jonne esitteli näyttelyään kiinalaisille vierailijoille, taidemuseossa kaikui oivaltava nauru, joka todisti taiteen yhdistävää voimaa erilaisten kulttuurien kesken. Kesti maalaa samalla tavalla kuin säveltääkin tai sanataiteilee. Hän tekee kaikessa sisäistä lahjomatonta omakuvaansa. Se on absurdi, mahdoton kuin maailma, mutta se soi ja se nauraa.
Jouni Kesti`s photostream
Elämän äänet

Jouluateria 1946

Isä oli sotavuosina ostanut luullakseni joltakin saksalaiselta sotilaalta Zeiss Ikon paljekameran. Olimme Gunnar veljeni kanssa (toinen oikealta) ihastuneet siihen ikihyviksi. Olimme aikaamme seuraten hankkineet sähkölampun patterilla toimivan magnesium salamavalon, joka nappia painamalla välähti komeasti tuprauttaen valtavan savupilven. Olin 15 v. ja halusin ottaa elämäni valokuvan. Oli jouluaatto, käyty saunassa ja oltiin jouluaterialla. Panin kameran keittiötikkaiden päälle. Harmikseni kuvan alareuna peittyi, mutta muuten kuva onnistui. Olin siitä ylpeä ja taidan olla vieläkin.

Taulumaalari

Kuten kuvasta näkyy, uskon taulumaalaukseen. Olen koonnut vuonna 1999 käsillä olevia maalauksiani yhteen kuvaan. Jos olisin muusikko, soittaisin viulua, jos laulaja, opettelisin laulamaan. Ei tässä sen kummempaa. Katsokaas, paitsi että olen vanhanaikainen olen myös vähän ahdasmielinen.

Outsider

Tuollainen olin jo alta 40:n ikävuoden 1969, ulkopuolinen. Kuusikymmenluku oli kaikin puolin dynaaminen luku Suomen maassa. Minulle se merkitsi lähtöpotkua TV-elokuvien pariin lähes kolmeksi vuosikymmeneneksi. Minäkö olisin ollut ulkopuolinen? No sikäli olin etten muuttanut Tampereelle tai Helsinkiin. Pohjoisen piirin hajottua ei ollut enää juttukavereita. Työkaverit olivat Tampereella. Pohjoisessa olin outsider.
Kuva Timo Heikkala

Abstraktia maalaamista

Panin joskus esille kotikylälleni hämmästeltäväksi abstrakteja maalauksiani. Tein niitä  huvikseni itselleni opetustyön ohessa. Taidemuseoiden varastot ovat täynnä vastaavia. Ei niitä kauan kukaan viitsi katsella. Ne ovat parhaimmillaankin koristetaidetta. Siinä lajissa taas mikään ei vedä vertoja idän taiteilijoille. Esim. muslimimaiden rakennustaide koristeellisuudessaan on ylivertaista.

Minäkö tuo tyyppi tuossa?

Omakuvat ovat hyödyllisiä. Jo antiikin filosofit kehottivat ihmistä tutkimaan itseään. Tunne itsesi oli oraakkelin salasana vanhassa Kreikassa. Tietenkin itsetuntemus sisältää muutakin kuin kuvan. Joissakin uskonnoissa kielletään ihmisen kuvaaminen kokonaan. Hallitsijat eivät siedä yksilöitä. Rehellisiä omakuvia tehneet taiteilijat ovat jääneet yksin. Kukapa haluaisi kavereerata sellaisen kanssa! Tämä työ vlta 1959 on tamperelaisen taidekauppias Husan kokoelmissa.

Kuvaan näkyväistä maailmaa

Abstrakti taide ismeineen työnsi minut syrjään julkisista näyttelyistä heti alkuunsa. Lähdin lätkimään taideakatemian koulusta sinä päivänä, kun kilpailutehtäväksi annettiin kaksi kolmiota ja ympyrä. Elin ja elän ihmisten parissa tässä periferiassa, heitä kuvaan ja se saa kelvata. Kun ruvettiin vaatimaan abstraktia taidetta, samalla abstrahoitiin kaikki muukin. Nyt koko maailma elää mielikuvien ja käsitteiden varassa. Talouskin on käsitteellistä. Markkinat hallitsevat. Perinteinen raha on menettänyt merkityksensä. Rikkaat ovat paniikissa. Kulta on noussut arvoon arvaamattomaan - ja, yllätys yllätys, vanhakantainen taide! Käsitetaidetta kun ei voi ostaa eikä myydä.

Mustavalkoista

Pidän mustasta ja valkoisesta sekä sävyistä niiden väliltä. Olen ajoittain maalannut mv. tauluja. Niissä korostuvat muoto, rytmi ja sommittelu - perusasiat. Elämme ison osan vuotta lumen ja pimeyden valtakunnassa, valkoisen ja mustan välimaastossa. Impressionistinen väritaide syntyi Ranskassa. Maalareiden ei tarvinnut muuta kuin mennä pimeistä ateljeista ulos luontoon ja ryhtyä maalaamaan. Uskomaton värien rikkaus tulvahti vastaan. Teoriat syntyvät aina jälkeenpäin. Taiteilija maalaa mitä näkee tai näki. Lionardo piti maalaustaidetta arvokkaimpana taidemuotona, koska se toimii aisteista herkimmän, näön välityksellä.

Ennen taulutelevisiota

Ennen taulutelevisiota ihmisten kotien seinillä ja jopa taidenäyttelyissä oli esillä tauluja. Paremman puutteessa niitä katseltiin, joskus naureskellen, koska enemmän kuin usein maalaukset olivat hassunkurisia. Toki matkoilla haluttiin nähdä oikeiden taiteilijoiden töitä, kuten Mona-Liisaa Louvressa Pariisissa. Sille ei sopinut nauraa vaikka ihmeteltiin sen vaatimattomuutta. Pienikin se oli kooltaan. Taulutelevisio on iso. Se korvaa vanhanaikaiset taulut. Kaikki käsin tehty kuuluu vanhakantaiseen kamaan. Ajassa ei voi mennä taaksepäin, sanotaan. Kuitenkin yksi ja toinen, varsinkin vanhempi väki, katsoessaan taulutelevision välittämää maailman kuvaa, kaipaa vanhoja aikoja. Löytyisikö mistään, ihminen miettii, rauhallista soppea, mökkiä metsikön reunasta, olohuonetta missä taulutelevision asemesta riippuisi käsin tehty taulu? Ei taida löytyä.

Kadonnut aika

Taiteilija yrittää luoda mielikuvaa pysäytetystä hetkestä. Maalasin tämän Omakuvan vuonna 2000. Olin 10 vuotta aikaisemmin ollut Viipurissa tekemässä TV2:lle dokumenttia "Wiipurini". Halusin maalata tämän kuvan, mielikuvan, että seisoisin tässä nurkassa Viipurin linna taustalla. Seisoinko minä tässä oikeasti ja onko tällaista paikkaa oikeasti olemassa on toinen juttu. Tosiasia kuitenkin on, että jokainen taiteilijan tekemä kuva on mielikuva jostakin - on aina ollut. Koska mitään muuta todellisuutta ei ole olemassa.
Wiipurini

Ihmiskunta sodan jaloissa

Piirsin joskus 1960-luvulla isoon A1 kokoon tussilla tämän kaoottisen sotakuvan. Maalasin samasta aiheesta 80-luvulla "aurinkoisen" maalauksen. Tätä aihetta voisi toistaa loputtomiin muuttaen ainoastaan verilöylyn nimeä. Piirsin jo lapsena sotakuvia. Ne tuntuivat luonnollisilta, koska kasvoin kahden sodan keskellä. Muutama vuosi sitten katselin Uffizin galleriassa Firenzessä Uccellon isoa sotamaalausta. Jokaisena itsenäisyyspäivänä me suomalaiset asetumme telkun ääreen katsoaksemme "Tuntemattoman sotilaan".

Immanuel Kant kirjoitti 1795  teoksen "Ikuiseen rauhaan", missä hän mm. ennakoi YK:n tapaista maailman järjestöä sotien ehkäisijänä. Kant ei ollut varma olisiko totaalinen rauha mahdollista.

Toukka & muurahaiset

Markus Aalto kuvasi tämän kauhistuttavan näytelmän Osmankajärven maisemissa mennä viikolla. Viaton mäntykiitäjän toukka oli matkalla jonnekin, kun lauma muurahaisia hyökkäsi sen kimppuun. Toukka yritti paeta hyökkääjiä vielä kun niitä oli vähän. Pian niitä kuitenkin oli kimpussa lukematon määrä. Ne tekivät kiitäjäparasta niin selvää jälkeä ettei paikalle jäänyt mitään muurahaisten poistuttua.

Apua täällä murhataan!

1970-luvun lopulla toimittaja Manu Paajanen kysyi josko alkaisin kuvittamaan novelleja Elämä-lehteen. Minulla oli piirustusbuumi päällä, joten se sopi hyvin. Lehti kuului sarjaan, mihin kuuluivat oululaiset Nyyrikki, Perjantai ja Jerry Cotton. Moni suomalainen kirjailija oli kirjoittanut niihin. Niinpä lueskelin elämän läheisiä tekstejä piirrellen niihin  asianmukaisia kuvia. Sain kuvilleni tilaa kokonaisen sivun verran, joten mistään postimerkin kokoisista tekeleistä ei ollut kysymys. Veriset murhajutut kuuluivat lehden repertuaariin. Mikäpä siinä, sellaista elämä on.

Lopuksi potki tuoliaan

Lenkkireittini kulkee hyvin hoidettujen omakotialueiden kautta. Kiinnitin huomioni eräässä pihassa alinomaa puuhailevaan vanhaan mieheen. Kaikesta näki, että siinä oli tekomies. Vaihdoin joskus sanan tämän yksinäisen miehen kanssa. Sitten eräänä päivänä hän katosi pihaltansa. Lopulta utelin naapurilta tiesikö hän jotakin papasta. Joo, kertoi naapuri, pappa ei enää kyennyt hoitamaan asioitaan. Lisäksi hän suri äskettäin kuollutta poikaansa. Oli tullut ärtyneeksi purkaen vihansa potkimalla tuoliansa. Pappa oli toimitettu hoitoon. Maistraatti oli määrännyt hänelle edunvalvojan, joka esti häntä tulemasta enää pihalleen. Se ei kuulemma olisi hyväksi. Minä katson ohi kulkiessani haikeudella pihaa, joka on yhtä unohdettu ja yksinäinen kuin sen viimeinen isäntäkin.

Elämän tanssi

Ihmisen elo on kuin lepattava perhosen lento. Jonkun toimesta hänet on lähetetty elämään, vapauteen, jolle hän ei keksi järkevää käyttöä. Niinpä hän lepattaa tanssien läpi elämän kukasta kukkaan asettumatta mihinkään, koska hänet on tuomittu vapauteen.

Särkynyt minuus

Ei nuorilla helppoa ollut ennenkään. Olin 26 vuonna 1957. Taideopinnot olivat takana, elämä edessä. Ruusuista tulevaisuutta ei ollut näköpiirissä. Maalasin kuitenkin, piirsin ja kirjoitin jotakin varten, jostakin syystä mitä en tiennyt. Minulle ei ole selvinnyt tänä päivänäkään miksi taidetta tehdään. Aina sitä on tehty, rahasta tai rahatta. Monet siitä unelmoivat.

Kuka hyvänsä voi sanoa mitä tahansa

Montaigne tämän kuolemattoman viisauden sanoi: "Kuka hyvänsä voi sanoa mitä tahansa." Tämä korostuu aikanamme, jolloin internetin välityksellä todellakin kuka hyvänsä voi nimettömänä olla mitä mieltä tahansa mistä hyvänsä. Nopeudella on niin suuri merkitys että uutisetkin tarjoillaan mieluummin etukäteen malttamatta odottaa mitä tapahtuu tai tapahtuuko mitään. Eilinen on vanhentunutta tavaraa. Ajan kuva on sellainen ettei mitään säästetä tuleville polville paitsi velat. Valtiot siirtävät säälimättä maksamattomat laskunsa tulevaisuuteen. Mitään kestävää ei rakenneta huomisen varalle. On mentävä 500 vuotta taaksepäin nähdäkseen rakennus- tai muussa taiteessa jotakin  katsomisen arvoista. Vanhat itämaiset kaupunkikulttuurit pommitetaan raunioiksi, Eurooppa tuhoaa itse omat kansallisvaltionsa.